Tahtojen taistelu

Edellisten shokkiuutisten jälkeen kirjoittaminen ei varsinaisesti ole maistunut samalla tasolla kuin normaalisti, ja jos totta puhutaan, tässä välissä ei oikeastaan ole edes tapahtunut sen suurempia pois lukien henkinen kasvaminen ja ajatusten kasaaminen.

Mietin pitkään kannattaako omista tuntemuksistaan kertoa julkisesti ääneen, mutta päädyin kuitenkin lopputulokseen, että tämä on minun tapani käsitellä asioita, ja jos voin auttaa yhtäkään edes puoliksi samankaltaisessa tilanteessa olevaa henkilöä, ajatusten jakaminen kannattaa.

Tiedän, että monikaan ei uskonut, että meille kävisi näin. Ja jos totta puhutaan, eipä sitä olisi itsekään halunnut uskoa. Joskus kuitenkin ihmiset kasvavat ajatuksien kanssa eri suuntiin, ja meille tällä kertaa valitettavasti kävi näin.

Se, minkä kanssa taistelen kaikkein eniten, on omat pelkoni; miten luulen pärjääväni yksin, kun on jakanut kaiken toisen kanssa niin monta vuotta. Kun olet oppinut luottamaan siihen, että toisen siivet kantaa, kun omat ei enää jaksa pitää pystyssä.

Jokapäiväinen taistelu pään sisällä siitä, olenko tarpeeksi vahva tähän vai en, on todella uuvuttavaa. Toisinaan tuntuu siltä, että päivät lipuvat käsistä huomaamatta, koska et saa aikaiseksi muuta kuin hoitaa kaiken pakollisen. Kaikki vapaa-aika menee lähinnä nukkuessa ja miettiessä miten maailma lepää tänään, ja jaksanko tänään käydä hakemassa kaupasta tarvikkeet ruuan valmistamista varten, vai haenko taas sen saman tutun noutopitsan. Ja koska olen ylisuorittaja, moralisoin itseäni joka ikisestä noudetusta pitsasta ja valmisruuasta, koska ”Kyllähän sinä pystyisit parempaankin.”

Niin.

Niin ehkä pystyisinkin. Mutta toisaalta, onko väärin antaa itselle joskus aikaa hengittää, rauhoittua ja ymmärtää, että maailma ei kaadu siihen, jos et juuri tänään tehnyt terveellistä ruokaa. Eikä niinkään siihen, jos et jaksanut tiskata juuri nyt, tai pyykinpesu siirtyi taas huomiselle.

”Parantuvana hamstraajana” olen alkanut myös kaivata omia tavaroitani suunnattomasti. Koti ei tunnu kodilta, sillä lattioissa ei ole omat itsetehdyt (tai siskon tai tädin tekemät) matot, eikä ikkunoissa roiku harmaat IKEA:n kankaasta tehdyt lankkuverhot. Paistinpannu ei ole vaaleanpunainen, eikä ompelukone odota kärsivällisesti käyttäjäänsä. En tiedä laskenko kuukausia, päiviä vai tunteja siihen, että saan avata parhaat tee-se-itse blogit kokeillakseni uusia halpoja sisustuskikkoja. Olen koittanut helpottaa oloa kaivamalla netistä helppoja ja nopeita ratkaisuja valmiiksi kalustetun kodin sisustamiseen oman tyyliseksi, vaikkakaan en tiedä pahentaako vai parantaako se tilannetta.

Mutta älkää suinkaan ymmärtäkö väärin, koska kolikolla on myös toinen puoli;

Opin arvostamaan niitä kaikkia asioita, joita elämään on jo tässä kohtaa siunaantunut (kuten sitä 10 paria korkokenkiä, jotka varmasti sieltä laatikon pohjalta huutavat nimeäni).

Tiedostan, että stressaan liikaa. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta ennen en tosiaan tiedostanut tätä asiaa, ajattelin, että se on osa minua, vaikka näinhän ei todellisuudessa ole.

Olen myös suunnattoman onnellinen ympäröivistä ihmisistä. En suinkaan ole yksin, vaikka toisinaan siltä tuntuukin.

Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta elää ja nauttia meren kohinasta, myös niistä aalloista jotka lyövät niin korkealle, että kävellessä melkein kastun. Auringosta, mikä päivä päivältä lämmittää enemmän. Hymyilevistä ihmisistä, kiireettömästä ympäristöstä.

Siitä, että saan olla juuri tässä, juuri nyt, tekemässä elämäni raskainta matkaa niin, että ymmärsin pysähtyä miettimään sitä mitä tapahtuu.

Mahtavaa viikonlopun alkua kaikille. Ja jos sulla on vaikeata just nyt, muista, että jonain päivänä voit katsoa taaksepäin todeten, että mä selvisin.