Vaihtakaa mun peili

Tänään ajattelin kirjoittaa yhdestä isosta demonista, joka mua vaivaa vähän turhankin usein niskan takana.

Se hengittää raskaasti, kuiskaa rumia sanoja yrittäen saada mut epäonnistumaan. Yrittäen saada mut uskomaan, että peilikuva on paha, ja se pitää muuttaa.

Kerta toisensa jälkeen. Olin mä hoikka tai en.

anorexia.jpg
Aiemmin mä puhuin aina anoreksiasta, koska sitä se on varmasti ollut alun perin. Pakonomainen tarve laihduttaa, koska aina oot liian lihava. Sitten mä aloin puhua vaan syömishäiriöstä; se muutti muotoaan niin, että mä en ollut tyytyväinen liian hoikkaan ulkomuotoon, en normaaliin enkä hieman pullukkaan. Kaikki on käytännössä katsoen jollain tavoin pielessä. Se ääni on se opettaja, joka ei koskaan uskonut sun kykyihin.

Mä en aio mennä tässä siihen miten paljon ympäristö on vaikuttanut siihen, miten mun paino on jojoillut. Mutta ne sanat mitkä on ehkä tarkoitettu kannustaviksi, kuulostaa sairaan päässä ihan joltain muulta. Ystävällinen ”sä et näytä anorektikolta” voi kuulostaa juuri päinvastaiselta, ja siitäkös se pikku vintiö innostuu.

selfie_i_survived.jpg

Sä oot läski. Miten sä oisit koskaan voinut sairastaa anoreksiaa, kun sä oot noin lihava?

Mä en oo, Luojan kiitos, koskaan joutunut sairaalaan yksisteen tämän takia, niin huonosti mä en ole fyysisesti koskaan voinut. Mutta se ei tarkoita, ettenkö mä olisi taistellut itseni kanssa tuhottoman paljon. Jatkuva lihominen ja laihtuminen on jättänyt jäljet mun kroppaan, ja vienyt siitä nekin palat, joita mä joskus itsessäni rakastin. Mun iho ei enää jaksa muotoutua mukana nopeisiin muutoksiin. Mun kasvoilla on ryppyjä, jotka ei ois tullu jos mä oisin juonut tarpeeksi nestettä. Mun reisissä on arvet jatkuvasta nopeatempoisesta painonmuutoksesta.

i_will_survive.jpg
Ja mulla on paha mieli niiden puolesta, jotka on joutunut käymään pahemmin pohjalla. Niiden äänien tarvii olla tosi kovia, koska mäkään en joskus saa rauhaa.

Mä rakastan syömistä. Hyvää ruokaa ja seuraa. Nykyään mä kuitenkin mietin jokaisella aterialla, että tästäkö tää tie alkaa taas. Se pirulainen istuu taas olalla, soimaa jokaisesta suupalasta sitä hyvää mehukasta kanaleikettä.

Paitsi jos se on salaattia. Salaatin kohdalla se on hiljaa.

mirror_selfie.jpg

Syksyllä mulle annettiin uusi nimi. Mun syömishäiriö oli ottanut uuden muodon. Orthorexia. Mikä se on? No se on se, kun pakkomielteisesti syöt ainoastaan terveellistä ruokaa, koska kaikki muu tappaa. Kaikki muu aiheuttaa sydänkohtauksen, ja tekee susta heikon.

Eli sen sijaan, että mä taistelisin nyt ainoastaan sitä pirulaista vastaan, jonka mielestä mä olen lihava, mä myös yritän pyristellä sen parasta kaveria vastaan, jonka mielestä mä syön väärää ruokaa.

Mä liitin tähän tekstiin kuvia siitä, miltä mä näytän nyt. Ne on ilman kuvatekstiä väleissä ihan tarkoituksella. Mitä te näätte? Mä haluaisin kuulla.

Koska tänään, ennen näitä kuvia, mä heräsin tuntien itseni todella lihavaksi, enkä mä halunnut syödä.

Iltapäivästä mä leivoin jo muffineja, ja söin niitä hyvällä omallatunnolla. Katsoen peilistä, että et sä nyt niin pahalta näytä, ja jos näytätkin, niin mitä sitten?

Tähän loppuun vielä yksi kuva, jonka julkaisemista mä emmin todella paljon. Mä poistin tän kuvan jo tuhottoman monta kertaa. Arvaatteko miksi?

belly_swallown

Mainokset

Savumerkkejä ja onnen kyyneleitä

Kerrottakoon ihan ensimmäisen, että blogitauko ei tosiaan ollut laiskuutta, vaan internetin puute.

Elin juuri kuukauden uudessa asunnossani ilman nettiä. Kuulostaa kivuliaalta – etenkin kaikkien meidän korviin, jotka ovat tottuneet siihen, että netti on joka paikassa ja kokoajan. Ja jos totta puhutaan, ensimmäinen viikko oli aika helvettiä – kuvainnollisesti. Kun oot tottunut siihen, että voit koska tahansa viestittää tai soittaa jollekin. Tai kun oot tottunut katsomaan netistä ohjelmia ennen nukkumaanmenoa. Tai kun olet tottunut kirjoittamaan blogia ja lukemaan muiden seikkailuista..

Puhelimen pikku paketti riitti juuri ja juuri siihen, että voin kerran illalla ennen nukahtamista vilkaista uusimmat kuulumiset messengeristä.
Koin varmaan kaikki tunneskaalat aina ahdistumisesta itselle nauramiseen ja onnistumiseen. Jälkikäteen nyt kun miettii, niin aika hujauksessahan tuo yksi kuukausi kuitenkin meni! Torstaina 4.5 ensimmäistä kertaa sain käytännössä katsoen internetin tietokoneeseen kotona, ja yllätyksekseni en edes hyödyntänyt saamiani mahdollisuuksia välittömästi. Nukkumaan mennessä katsoin yhden jakson puoliunessa Simpsoneita lähinnä todeten, että olikohan mulla oikeastaan edes ikävä tätä. Kehitystä on siis tapahtunut!
Voin siis kyllä suositella jokaiselle meistä hetkellistä internet taukoa. Jossain kohtaa odotin jo sitä hetkeä, että pääsen kotiin jotta voin hyvällä syyllä sanoa, että mua ei sitten saa kiinni seuraavaan viiteen tuntiin. Tai oikeastaan, mua ei saa kiinni ennen aamua. Ette uskokaan miten mieletön tunne.

 

Tällä ajalla en oikeastaan fyysisesti ole ruuanlaittamista ja siivoamista lukuun ottamatta tehnyt oikeastaan mitään, mutta henkinen kasvu on ollut mieletön. Tänä aamuna havahduin tunteeseen, että mä oikeastaan nautin olla yksin. Mä nautin siitä, että saan keittää kahvit just sillon kun haluan, ja syödä iltapalaksi vaikka jäätelöä kun oon vastuussa vain itsestäni. Mä saan olla aamuisin kiukkuinen, koska kukaan ei oo näkemässä. Mä saan istua hiljaa sängyllä ilman, että kukaan kysyy mikä on pielessä.

Mä saan itkeä onnenkyyneleitä, ilman, että kukaan kyseenalaistaa mua hulluksi.

Se on muuten hieno tunne se.