Vaihtakaa mun peili

Tänään ajattelin kirjoittaa yhdestä isosta demonista, joka mua vaivaa vähän turhankin usein niskan takana.

Se hengittää raskaasti, kuiskaa rumia sanoja yrittäen saada mut epäonnistumaan. Yrittäen saada mut uskomaan, että peilikuva on paha, ja se pitää muuttaa.

Kerta toisensa jälkeen. Olin mä hoikka tai en.

anorexia.jpg
Aiemmin mä puhuin aina anoreksiasta, koska sitä se on varmasti ollut alun perin. Pakonomainen tarve laihduttaa, koska aina oot liian lihava. Sitten mä aloin puhua vaan syömishäiriöstä; se muutti muotoaan niin, että mä en ollut tyytyväinen liian hoikkaan ulkomuotoon, en normaaliin enkä hieman pullukkaan. Kaikki on käytännössä katsoen jollain tavoin pielessä. Se ääni on se opettaja, joka ei koskaan uskonut sun kykyihin.

Mä en aio mennä tässä siihen miten paljon ympäristö on vaikuttanut siihen, miten mun paino on jojoillut. Mutta ne sanat mitkä on ehkä tarkoitettu kannustaviksi, kuulostaa sairaan päässä ihan joltain muulta. Ystävällinen ”sä et näytä anorektikolta” voi kuulostaa juuri päinvastaiselta, ja siitäkös se pikku vintiö innostuu.

selfie_i_survived.jpg

Sä oot läski. Miten sä oisit koskaan voinut sairastaa anoreksiaa, kun sä oot noin lihava?

Mä en oo, Luojan kiitos, koskaan joutunut sairaalaan yksisteen tämän takia, niin huonosti mä en ole fyysisesti koskaan voinut. Mutta se ei tarkoita, ettenkö mä olisi taistellut itseni kanssa tuhottoman paljon. Jatkuva lihominen ja laihtuminen on jättänyt jäljet mun kroppaan, ja vienyt siitä nekin palat, joita mä joskus itsessäni rakastin. Mun iho ei enää jaksa muotoutua mukana nopeisiin muutoksiin. Mun kasvoilla on ryppyjä, jotka ei ois tullu jos mä oisin juonut tarpeeksi nestettä. Mun reisissä on arvet jatkuvasta nopeatempoisesta painonmuutoksesta.

i_will_survive.jpg
Ja mulla on paha mieli niiden puolesta, jotka on joutunut käymään pahemmin pohjalla. Niiden äänien tarvii olla tosi kovia, koska mäkään en joskus saa rauhaa.

Mä rakastan syömistä. Hyvää ruokaa ja seuraa. Nykyään mä kuitenkin mietin jokaisella aterialla, että tästäkö tää tie alkaa taas. Se pirulainen istuu taas olalla, soimaa jokaisesta suupalasta sitä hyvää mehukasta kanaleikettä.

Paitsi jos se on salaattia. Salaatin kohdalla se on hiljaa.

mirror_selfie.jpg

Syksyllä mulle annettiin uusi nimi. Mun syömishäiriö oli ottanut uuden muodon. Orthorexia. Mikä se on? No se on se, kun pakkomielteisesti syöt ainoastaan terveellistä ruokaa, koska kaikki muu tappaa. Kaikki muu aiheuttaa sydänkohtauksen, ja tekee susta heikon.

Eli sen sijaan, että mä taistelisin nyt ainoastaan sitä pirulaista vastaan, jonka mielestä mä olen lihava, mä myös yritän pyristellä sen parasta kaveria vastaan, jonka mielestä mä syön väärää ruokaa.

Mä liitin tähän tekstiin kuvia siitä, miltä mä näytän nyt. Ne on ilman kuvatekstiä väleissä ihan tarkoituksella. Mitä te näätte? Mä haluaisin kuulla.

Koska tänään, ennen näitä kuvia, mä heräsin tuntien itseni todella lihavaksi, enkä mä halunnut syödä.

Iltapäivästä mä leivoin jo muffineja, ja söin niitä hyvällä omallatunnolla. Katsoen peilistä, että et sä nyt niin pahalta näytä, ja jos näytätkin, niin mitä sitten?

Tähän loppuun vielä yksi kuva, jonka julkaisemista mä emmin todella paljon. Mä poistin tän kuvan jo tuhottoman monta kertaa. Arvaatteko miksi?

belly_swallown

Savumerkkejä ja onnen kyyneleitä

Kerrottakoon ihan ensimmäisen, että blogitauko ei tosiaan ollut laiskuutta, vaan internetin puute.

Elin juuri kuukauden uudessa asunnossani ilman nettiä. Kuulostaa kivuliaalta – etenkin kaikkien meidän korviin, jotka ovat tottuneet siihen, että netti on joka paikassa ja kokoajan. Ja jos totta puhutaan, ensimmäinen viikko oli aika helvettiä – kuvainnollisesti. Kun oot tottunut siihen, että voit koska tahansa viestittää tai soittaa jollekin. Tai kun oot tottunut katsomaan netistä ohjelmia ennen nukkumaanmenoa. Tai kun olet tottunut kirjoittamaan blogia ja lukemaan muiden seikkailuista..

Puhelimen pikku paketti riitti juuri ja juuri siihen, että voin kerran illalla ennen nukahtamista vilkaista uusimmat kuulumiset messengeristä.
Koin varmaan kaikki tunneskaalat aina ahdistumisesta itselle nauramiseen ja onnistumiseen. Jälkikäteen nyt kun miettii, niin aika hujauksessahan tuo yksi kuukausi kuitenkin meni! Torstaina 4.5 ensimmäistä kertaa sain käytännössä katsoen internetin tietokoneeseen kotona, ja yllätyksekseni en edes hyödyntänyt saamiani mahdollisuuksia välittömästi. Nukkumaan mennessä katsoin yhden jakson puoliunessa Simpsoneita lähinnä todeten, että olikohan mulla oikeastaan edes ikävä tätä. Kehitystä on siis tapahtunut!
Voin siis kyllä suositella jokaiselle meistä hetkellistä internet taukoa. Jossain kohtaa odotin jo sitä hetkeä, että pääsen kotiin jotta voin hyvällä syyllä sanoa, että mua ei sitten saa kiinni seuraavaan viiteen tuntiin. Tai oikeastaan, mua ei saa kiinni ennen aamua. Ette uskokaan miten mieletön tunne.

 

Tällä ajalla en oikeastaan fyysisesti ole ruuanlaittamista ja siivoamista lukuun ottamatta tehnyt oikeastaan mitään, mutta henkinen kasvu on ollut mieletön. Tänä aamuna havahduin tunteeseen, että mä oikeastaan nautin olla yksin. Mä nautin siitä, että saan keittää kahvit just sillon kun haluan, ja syödä iltapalaksi vaikka jäätelöä kun oon vastuussa vain itsestäni. Mä saan olla aamuisin kiukkuinen, koska kukaan ei oo näkemässä. Mä saan istua hiljaa sängyllä ilman, että kukaan kysyy mikä on pielessä.

Mä saan itkeä onnenkyyneleitä, ilman, että kukaan kyseenalaistaa mua hulluksi.

Se on muuten hieno tunne se.

Tuliko susta mitään?

Mulla on kriisi.

Nimittäin ikäkriisi. Mä luulen, että sitä kutsutaan myös kolmenkympin kriisiksi. Tai mistä mä tiedän, voi tää olla jotain ihan muutakin.

too_young_to_understand

16-vuotiaana

Peilistä ei tuijota enää sama pirteä, elämää pelkäämätön 18-vuotias, joka kapinoi kaikkea vastaan. Se, joka haistatti kaikelle vitut, kun maailma ei levännyt oman mielen mukaisesti. Nyt samasta peilistä katsoo nainen, jonka silmäkulmissa on juonteita, ja joka aamuisin levittää ylikallista ryppyvoidetta otsapoimuihin. Niihin, jotka kuulemma stressi on aiheuttanut. Ja ne silmäpussit, joita ei enää edes jaksa peittää.

brown_hair_girl

Yhä 16-vuotiaana

Ei sillä, en mä enää siihen halua palata; en mä halua enää olla välinpitämätön, kokematon ja elämää oppimaton. Tosiasiassa olin aika hukassa silloin ja aika aasimaisia päätöksiä tuli tehtyä. Toisaalta, ilman niitä päätöksiä en varmaan olisi tässä – siis vasta varsinaisesti aikuistumassa.

Eilinen keskustelu herätti mielessä todellisen pelon. 18-vuotiaat pojat näyttää ihan kakaroilta, ja heitin ilmoille ”no, ainakin voin sanoa, että sori mutta sä oot semmosen 10-vuotta liian nuori mulle”. Ja samassa tajusin sen, että tosiaan, siitä on jo melkein kymmenen vuotta, kun ensimmäisen kerran sain laillisesti vetää kännit ja maailma valmistautui kohtaamaan kaiken sen, mitä olin aloittamassa.

17_young_and_rebel

Lähes 18-vuotta, aika tasan 10-vuotta sitten

Tiedän, että olen saavuttanut sekä tehnyt asioita, mutta jostain syystä sisällä tuntuu äärettömän tyhjä tunne. Onko ihminen todellisuudessa koskaan tyytyväinen siihen, mitä se on saavuttanut?

Musta piti tulla kirjailija. Vielä viisi vuotta sitten pystyin lohduttamaan itseäni, että sulla on vielä aikaa. Nyt kuitenkin herään siihen todellisuuteen, että en oo tehnyt varsinaisesti mitään tässä välissä asian eteen – paitsi kolme aloitettua ensimmäistä sivua seuraavasta mestariteoksesta jotka todellisuudessa varmaan jäisivät omakustanteisiksi alelaarikirjoiksi huoltoasemalle.

Osa mun sisällä haluaa sanoa, että mitä sitten. Mitä sitten, jos susta ei koskaan tullutkaan kirjailijaa, tai edes kolumnistia? Mitä sitten, ettet sä jaksanut käydä kouluja, edes aikuisena.

Toisaalta se pieni kapinallinen naisenalku sisällä yhä huutaa, että älä luovuta, vaan käännä toinen poski ja näytä niille, että susta on siihen.

Sä pystyt, sä osaat, ja sä kykenet.

Sitä paitti sulla on vielä kaksi vuotta aikaa.

orange_hair_wind

28-vuotias minä. Rikki, mutta ehjä.

Tahtojen taistelu

Edellisten shokkiuutisten jälkeen kirjoittaminen ei varsinaisesti ole maistunut samalla tasolla kuin normaalisti, ja jos totta puhutaan, tässä välissä ei oikeastaan ole edes tapahtunut sen suurempia pois lukien henkinen kasvaminen ja ajatusten kasaaminen.

Mietin pitkään kannattaako omista tuntemuksistaan kertoa julkisesti ääneen, mutta päädyin kuitenkin lopputulokseen, että tämä on minun tapani käsitellä asioita, ja jos voin auttaa yhtäkään edes puoliksi samankaltaisessa tilanteessa olevaa henkilöä, ajatusten jakaminen kannattaa.

Tiedän, että monikaan ei uskonut, että meille kävisi näin. Ja jos totta puhutaan, eipä sitä olisi itsekään halunnut uskoa. Joskus kuitenkin ihmiset kasvavat ajatuksien kanssa eri suuntiin, ja meille tällä kertaa valitettavasti kävi näin.

Se, minkä kanssa taistelen kaikkein eniten, on omat pelkoni; miten luulen pärjääväni yksin, kun on jakanut kaiken toisen kanssa niin monta vuotta. Kun olet oppinut luottamaan siihen, että toisen siivet kantaa, kun omat ei enää jaksa pitää pystyssä.

Jokapäiväinen taistelu pään sisällä siitä, olenko tarpeeksi vahva tähän vai en, on todella uuvuttavaa. Toisinaan tuntuu siltä, että päivät lipuvat käsistä huomaamatta, koska et saa aikaiseksi muuta kuin hoitaa kaiken pakollisen. Kaikki vapaa-aika menee lähinnä nukkuessa ja miettiessä miten maailma lepää tänään, ja jaksanko tänään käydä hakemassa kaupasta tarvikkeet ruuan valmistamista varten, vai haenko taas sen saman tutun noutopitsan. Ja koska olen ylisuorittaja, moralisoin itseäni joka ikisestä noudetusta pitsasta ja valmisruuasta, koska ”Kyllähän sinä pystyisit parempaankin.”

Niin.

Niin ehkä pystyisinkin. Mutta toisaalta, onko väärin antaa itselle joskus aikaa hengittää, rauhoittua ja ymmärtää, että maailma ei kaadu siihen, jos et juuri tänään tehnyt terveellistä ruokaa. Eikä niinkään siihen, jos et jaksanut tiskata juuri nyt, tai pyykinpesu siirtyi taas huomiselle.

”Parantuvana hamstraajana” olen alkanut myös kaivata omia tavaroitani suunnattomasti. Koti ei tunnu kodilta, sillä lattioissa ei ole omat itsetehdyt (tai siskon tai tädin tekemät) matot, eikä ikkunoissa roiku harmaat IKEA:n kankaasta tehdyt lankkuverhot. Paistinpannu ei ole vaaleanpunainen, eikä ompelukone odota kärsivällisesti käyttäjäänsä. En tiedä laskenko kuukausia, päiviä vai tunteja siihen, että saan avata parhaat tee-se-itse blogit kokeillakseni uusia halpoja sisustuskikkoja. Olen koittanut helpottaa oloa kaivamalla netistä helppoja ja nopeita ratkaisuja valmiiksi kalustetun kodin sisustamiseen oman tyyliseksi, vaikkakaan en tiedä pahentaako vai parantaako se tilannetta.

Mutta älkää suinkaan ymmärtäkö väärin, koska kolikolla on myös toinen puoli;

Opin arvostamaan niitä kaikkia asioita, joita elämään on jo tässä kohtaa siunaantunut (kuten sitä 10 paria korkokenkiä, jotka varmasti sieltä laatikon pohjalta huutavat nimeäni).

Tiedostan, että stressaan liikaa. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta ennen en tosiaan tiedostanut tätä asiaa, ajattelin, että se on osa minua, vaikka näinhän ei todellisuudessa ole.

Olen myös suunnattoman onnellinen ympäröivistä ihmisistä. En suinkaan ole yksin, vaikka toisinaan siltä tuntuukin.

Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta elää ja nauttia meren kohinasta, myös niistä aalloista jotka lyövät niin korkealle, että kävellessä melkein kastun. Auringosta, mikä päivä päivältä lämmittää enemmän. Hymyilevistä ihmisistä, kiireettömästä ympäristöstä.

Siitä, että saan olla juuri tässä, juuri nyt, tekemässä elämäni raskainta matkaa niin, että ymmärsin pysähtyä miettimään sitä mitä tapahtuu.

Mahtavaa viikonlopun alkua kaikille. Ja jos sulla on vaikeata just nyt, muista, että jonain päivänä voit katsoa taaksepäin todeten, että mä selvisin.