Maaliviivalla

”I know. I want to push you to your limits just to show you there’s nothing to be afraid of.”

 

Edellisen blogin lukijat varmasti muistavatkin mun ensimmäisen aika suoran kirjoituksen paniikkihäiriötä (löydät sen täältä) ja siitä miten se vaikutti sillä hetkellä mun elämään. Mä myös kirjoitin sen jälkeen 7 kuukautta myöhemmin kirjoituksen, jossa mä kerroin mikä on sen hetkinen tilanne.

DSC_2282

”Mä olen oppinut rakastamaan ehdoitta.”

Nyt tästä ensimmäisestä kirjoituksesta on jo yli vuosi, ja ajattelin päivittää vähän tilannetta. Miksi juuri nyt? Koska mun elämässä on joku, joka halusi oppia enemmän tästä asiasta, joka edelleen pienesti vaikuttaa mun elämään.

Mä jään harvoin sanattomaksi, kuten monet varmasti tietääkin. Mutta nyt mä en osannut sanoa mitään. Joku oikeasti opiskeli tätä, vain voidakseen olla tukena oikealla tavalla. Koska mä en osannut sanoa mitään, mä halusin kertoa myös mun tarinan ja taustan. Mä halusin näyttää sen kirjoituksen vain käytännössä selittääkseni, että

a. Tää ei oo puolenkaan niin paha enää
b. Mitä se voi olla pahimmillaan – siis mun kohdalla

DSC_2284

”Syönyt tilaamatta erikoisruokavaliota.”

Mä en pysty sanoin kuvailemaan miltä musta tuntui itsestä lukea uudestaan kyseistä kirjoitusta. Kuinka hauras ja rikki mä olin silloin. Kuinka vaikealta kaikki tuntui, kuinka kaukaiselta tuntui ajatus siitä, että mä selviän vielä joku päivä. Että joskus mä en mieti kaikkea mitä mä syön, tai että joskus mä voin vahingossa unohtaa, että tää asia pelotti sua joskus tosi paljon.

Viimeisen puolen vuoden aikana saaden parasta mahdollista tukea mä oon ylittänyt lukemattoman määrän näkymättömiä aitoja, sulkenut pimeitä ovia takana avaten eteen ikkunoita, joista paistaa aurinko sisään. Mä oon ottanut hyppyjä suoraa veteen, josta mä en edes tiedä riittääkö sen syvyys sukeltamiseen.

Mä olen muun muassa..

..Tilannut ruokaa ilman, että se sisältää mitään erikoisruokavalioon liittyvää
..Syönyt sen ruuan hyvällä omallatunnolla
..Osallistunut juhliin, joista mä en ole tuntenut käytännössä ketään
..Syönyt tuoreita tomaatteja. Kuolematta.
..Kävellyt useita kilometrejä täysin tuntemattomaan paikkaan tietämättä mikä perillä odottaa
..Tavannut ihmisiä, joiden kanssa mulla ei ole yhteistä kieltä
..Syönyt ruokia, joiden sisällöstä mä en tiedä mitään
..Juonut energiajuomaa
..Tanssinut aamuun asti pelkäämättä, että mä kuolen
..Ottanut aurinkoa koko päivän miettimättä nestehukkaa
..Käynyt kaupassa yksin. Joka. Ikinen. Viikko.
..Opetellut laittamaan ruokaa kaasuliedellä
..Ottanut yhteyttä tahoihin itsenäisesti soittamalla
..Hymyillyt ja keskustellut tuntemattomien kanssa kadulla
..Matkustanut bussilla yksin. Myös yöllä.
..Juonut jonkun muun kanssa samasta lasista
..Käynyt shoppailemassa yksin
..Syönyt ruokaa, joka on yli päivän vanha
..Tilannut ravintolassa pastaa
..Syönyt tuoretta kalaa
..Tilannut ravintolassa itse
..Syönyt kiinalaista noutoruokaa
..Käynyt yksin rannalla
..Syönyt antibioottikuureja (monikossa)
..Joista viimeisimmät on kapseleita, joita ei voi pilkkoa atomeiksi ennen nielemistä
..Eksynyt, ja nauranut

Ja ennen kaikkea, mä oon oppinut elämään yksin. Ei sillä, ettenkö mä olisi joutunut viime vuosina aika paljon muutenkin viettämään aikaa yksin toisen työn takia, mutta se on silti aina ollut puhelimen päässä ja mahdollisuuksien mukaan tullut kotiin. Nyt mä olen oikeasti yksin, omalla vuokrasopimuksella, nukun omassa sängyssä, ja oon itse vastuussa siitä onko jääkaapissa ruokaa ja onko huomiselle vaatteita päälle. Ketään en voi syyttää siitä, jos keittiössä vallitsee kaaos ja tiskit on taas tiskaamatta – paitsi sitä hahmoa joka tuijottaa peilistä.

DSC_2176

Onneksi äiti huolehtii myös pitkän matkan takaa. ❤

Se mitä mä tunnen joka kerta kun mä tajuan, että mä oon ylittänyt jonkun riman, on jotain sanoinkuvailematonta. Se on kuin aamukasteen tuoksu sateen jälkeen, kun luonto vielä nukkuu. Se, kun kevään ensimmäiset auringon säteet lämmittää ihoa ja sä tiedät, että kesä on tulossa. Se hetki, kun sä saat ruoan eteen pitkän odottamisen jälkeen. Se katse, kun sulle maailman tärkein ihminen antaa kauneimman hymynsä. Kun muistat, että sun ei tarviikaan kävellä kotiin raskaan päivän jälkeen.

Se uskomaton tunne, kun joku jota just ajattelit kysyy, että mitä sulle kuuluu.

Mä oon oppinut rakastamaan ehdoitta, joka voi kuulostaa kummalta. Käytännössä mä oon aina ollut aika vaativa ja enkä aina välttämättä oo osannut arvostaa sitä mitä mun ympärillä on. Nyt voin kuitenkin pää pystyssä sanoa, että mä pärjään myös yksin, enkä mä ole riippuvainen kenestäkään toisesta. Mä haluan sut mun elämään, mutta mä voin olla myös yksin.

IMG_20170813_085854_476

”Käynyt rannalla yksin.”

Ja mä rakastan mun pientä asuntoa, mun omaa sänkyä, ja sitä hiljaisuutta joka vallitsee kun mä haluan olla yksin.

Mun on hyvä just näin, enkä mä kaipaa mitään muuta. Enkä mä pelkää enää.

Mainokset

Älä anna sen saada sua

”Ja mä istun siinä samassa paikassa kuin aina ennenkin aamuisin. Mä tuijotan tyhjyyttä edessä miettien, että miten mun siivet kantoi näinkin pitkälle.

Ja yhtäkkiä musta tuntuu, että joku tuijottaa mua. Vakavat, mutta rakastavat silmät kuvassa tuijottaa vaativasti kuin sanoen, että kasaa itsesi. Susta on paljon enempäänkin. Ja mä itken.”

 

IMG_20170812_213505_456

 

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki on näennäisesti tosi hyvin, mutta joku asia vaivaa. Joku asia kasvaa kuin mielettömän kokoinen purkkapallo, joka vain odottaa sitä hetkeä että pintajännitys katkeaa päästäen tahmean, takertuvan pinnan valloilleen, sen vaaleanpunaisen pilven riekaleet, jota on mahdotonta siivota. Ensimmäinen ajatus on, että ei draamaa enää kiitos. Voisinko elää edes viikon ilman, että jotain tapahtuu? Voisiko hetken aikaa olla yhtä seesteistä kuin tyynen järven rannalla viideltä aamulla, kun edes luonto ei ole herännyt kunnolla. Voisiko sama aamu-utu jatkua vielä hetken niin, ettei tarvitsisi miettiä huomista?

Jos susta ei tunnu tältä se on ihan okei. Se on itseasiassa tosi okei. Joskus on tosi ärsyttävää olla yliajattelija, huolehtija, stressaaja, suorittaja ja alisuoriutuja samassa paketissa. Tänään musta voi tuntua siltä, että saisinko mä nukkua vaan viikon putkeen käymättä suihkussa, syömättä ja tekemättä yhtään mitään. Saisinko mä hetkeksi luovuttaa ihan vaan nähdäkseni miltä se tuntuu?

 

sliema
Vastakohtaisesti huomenna musta voi tuntua siltä, että aurinko paistaa just mulle, mitä maailma ikinä tuokaan mun eteen mä voitan sen. Mä oon saavuttanu paljon siitä mitä mä oon halunnutkin. Se ajatusten puu minkä mä oon päässäni joskus luonut kukkii viikko toisensa jälkeen paremmin joskus tiputtaen muutaman terälehden vain osoittaakseen, että taas pääsit eroon yhdestä myrkyllisestä ajatuksesta. Siinä pyörii pörriäisiä, jotka levittää onnellisuuden tunnetta. Joskus sen juurella on ahneita jäniksiä, jotka koittaa nakertaa sen runkoa poikki. Mutta mun puu – kirsikkapuu – on vahva.

Mä en välitä niistä vastoinkäymisistä – siis mitkä vastoinkäymiset?

 On tällä nimikin, mutta mä en halua puhua siitä. Tällä hetkellä mä haluan vaan purkaa tän kaiken pihalle sanoina, joita mä en tiedä kuinka moni lukee. Sinä tunteena, kun mä painan lähetä ja sydämeltä putoo kivi. Sinä vapautumisen olotilana, kun mä tajuan, että mun elämä on hyvä just näin vaikka siinä onkin omia kommervenkkejä. Sitä paitsi, olishan elämä aika tylsää ilman pieniä vastoinkäymisiä.

 

bestfriends

Ootteko muuten huomannut, että mä en osaa kirjoittaa jos kaikki on tosi hyvin?

Vaihtakaa mun peili

Tänään ajattelin kirjoittaa yhdestä isosta demonista, joka mua vaivaa vähän turhankin usein niskan takana.

Se hengittää raskaasti, kuiskaa rumia sanoja yrittäen saada mut epäonnistumaan. Yrittäen saada mut uskomaan, että peilikuva on paha, ja se pitää muuttaa.

Kerta toisensa jälkeen. Olin mä hoikka tai en.

anorexia.jpg
Aiemmin mä puhuin aina anoreksiasta, koska sitä se on varmasti ollut alun perin. Pakonomainen tarve laihduttaa, koska aina oot liian lihava. Sitten mä aloin puhua vaan syömishäiriöstä; se muutti muotoaan niin, että mä en ollut tyytyväinen liian hoikkaan ulkomuotoon, en normaaliin enkä hieman pullukkaan. Kaikki on käytännössä katsoen jollain tavoin pielessä. Se ääni on se opettaja, joka ei koskaan uskonut sun kykyihin.

Mä en aio mennä tässä siihen miten paljon ympäristö on vaikuttanut siihen, miten mun paino on jojoillut. Mutta ne sanat mitkä on ehkä tarkoitettu kannustaviksi, kuulostaa sairaan päässä ihan joltain muulta. Ystävällinen ”sä et näytä anorektikolta” voi kuulostaa juuri päinvastaiselta, ja siitäkös se pikku vintiö innostuu.

selfie_i_survived.jpg

Sä oot läski. Miten sä oisit koskaan voinut sairastaa anoreksiaa, kun sä oot noin lihava?

Mä en oo, Luojan kiitos, koskaan joutunut sairaalaan yksisteen tämän takia, niin huonosti mä en ole fyysisesti koskaan voinut. Mutta se ei tarkoita, ettenkö mä olisi taistellut itseni kanssa tuhottoman paljon. Jatkuva lihominen ja laihtuminen on jättänyt jäljet mun kroppaan, ja vienyt siitä nekin palat, joita mä joskus itsessäni rakastin. Mun iho ei enää jaksa muotoutua mukana nopeisiin muutoksiin. Mun kasvoilla on ryppyjä, jotka ei ois tullu jos mä oisin juonut tarpeeksi nestettä. Mun reisissä on arvet jatkuvasta nopeatempoisesta painonmuutoksesta.

i_will_survive.jpg
Ja mulla on paha mieli niiden puolesta, jotka on joutunut käymään pahemmin pohjalla. Niiden äänien tarvii olla tosi kovia, koska mäkään en joskus saa rauhaa.

Mä rakastan syömistä. Hyvää ruokaa ja seuraa. Nykyään mä kuitenkin mietin jokaisella aterialla, että tästäkö tää tie alkaa taas. Se pirulainen istuu taas olalla, soimaa jokaisesta suupalasta sitä hyvää mehukasta kanaleikettä.

Paitsi jos se on salaattia. Salaatin kohdalla se on hiljaa.

mirror_selfie.jpg

Syksyllä mulle annettiin uusi nimi. Mun syömishäiriö oli ottanut uuden muodon. Orthorexia. Mikä se on? No se on se, kun pakkomielteisesti syöt ainoastaan terveellistä ruokaa, koska kaikki muu tappaa. Kaikki muu aiheuttaa sydänkohtauksen, ja tekee susta heikon.

Eli sen sijaan, että mä taistelisin nyt ainoastaan sitä pirulaista vastaan, jonka mielestä mä olen lihava, mä myös yritän pyristellä sen parasta kaveria vastaan, jonka mielestä mä syön väärää ruokaa.

Mä liitin tähän tekstiin kuvia siitä, miltä mä näytän nyt. Ne on ilman kuvatekstiä väleissä ihan tarkoituksella. Mitä te näätte? Mä haluaisin kuulla.

Koska tänään, ennen näitä kuvia, mä heräsin tuntien itseni todella lihavaksi, enkä mä halunnut syödä.

Iltapäivästä mä leivoin jo muffineja, ja söin niitä hyvällä omallatunnolla. Katsoen peilistä, että et sä nyt niin pahalta näytä, ja jos näytätkin, niin mitä sitten?

Tähän loppuun vielä yksi kuva, jonka julkaisemista mä emmin todella paljon. Mä poistin tän kuvan jo tuhottoman monta kertaa. Arvaatteko miksi?

belly_swallown

Savumerkkejä ja onnen kyyneleitä

Kerrottakoon ihan ensimmäisen, että blogitauko ei tosiaan ollut laiskuutta, vaan internetin puute.

Elin juuri kuukauden uudessa asunnossani ilman nettiä. Kuulostaa kivuliaalta – etenkin kaikkien meidän korviin, jotka ovat tottuneet siihen, että netti on joka paikassa ja kokoajan. Ja jos totta puhutaan, ensimmäinen viikko oli aika helvettiä – kuvainnollisesti. Kun oot tottunut siihen, että voit koska tahansa viestittää tai soittaa jollekin. Tai kun oot tottunut katsomaan netistä ohjelmia ennen nukkumaanmenoa. Tai kun olet tottunut kirjoittamaan blogia ja lukemaan muiden seikkailuista..

Puhelimen pikku paketti riitti juuri ja juuri siihen, että voin kerran illalla ennen nukahtamista vilkaista uusimmat kuulumiset messengeristä.
Koin varmaan kaikki tunneskaalat aina ahdistumisesta itselle nauramiseen ja onnistumiseen. Jälkikäteen nyt kun miettii, niin aika hujauksessahan tuo yksi kuukausi kuitenkin meni! Torstaina 4.5 ensimmäistä kertaa sain käytännössä katsoen internetin tietokoneeseen kotona, ja yllätyksekseni en edes hyödyntänyt saamiani mahdollisuuksia välittömästi. Nukkumaan mennessä katsoin yhden jakson puoliunessa Simpsoneita lähinnä todeten, että olikohan mulla oikeastaan edes ikävä tätä. Kehitystä on siis tapahtunut!
Voin siis kyllä suositella jokaiselle meistä hetkellistä internet taukoa. Jossain kohtaa odotin jo sitä hetkeä, että pääsen kotiin jotta voin hyvällä syyllä sanoa, että mua ei sitten saa kiinni seuraavaan viiteen tuntiin. Tai oikeastaan, mua ei saa kiinni ennen aamua. Ette uskokaan miten mieletön tunne.

 

Tällä ajalla en oikeastaan fyysisesti ole ruuanlaittamista ja siivoamista lukuun ottamatta tehnyt oikeastaan mitään, mutta henkinen kasvu on ollut mieletön. Tänä aamuna havahduin tunteeseen, että mä oikeastaan nautin olla yksin. Mä nautin siitä, että saan keittää kahvit just sillon kun haluan, ja syödä iltapalaksi vaikka jäätelöä kun oon vastuussa vain itsestäni. Mä saan olla aamuisin kiukkuinen, koska kukaan ei oo näkemässä. Mä saan istua hiljaa sängyllä ilman, että kukaan kysyy mikä on pielessä.

Mä saan itkeä onnenkyyneleitä, ilman, että kukaan kyseenalaistaa mua hulluksi.

Se on muuten hieno tunne se.