Tuliko susta mitään?

Mulla on kriisi.

Nimittäin ikäkriisi. Mä luulen, että sitä kutsutaan myös kolmenkympin kriisiksi. Tai mistä mä tiedän, voi tää olla jotain ihan muutakin.

too_young_to_understand

16-vuotiaana

Peilistä ei tuijota enää sama pirteä, elämää pelkäämätön 18-vuotias, joka kapinoi kaikkea vastaan. Se, joka haistatti kaikelle vitut, kun maailma ei levännyt oman mielen mukaisesti. Nyt samasta peilistä katsoo nainen, jonka silmäkulmissa on juonteita, ja joka aamuisin levittää ylikallista ryppyvoidetta otsapoimuihin. Niihin, jotka kuulemma stressi on aiheuttanut. Ja ne silmäpussit, joita ei enää edes jaksa peittää.

brown_hair_girl

Yhä 16-vuotiaana

Ei sillä, en mä enää siihen halua palata; en mä halua enää olla välinpitämätön, kokematon ja elämää oppimaton. Tosiasiassa olin aika hukassa silloin ja aika aasimaisia päätöksiä tuli tehtyä. Toisaalta, ilman niitä päätöksiä en varmaan olisi tässä – siis vasta varsinaisesti aikuistumassa.

Eilinen keskustelu herätti mielessä todellisen pelon. 18-vuotiaat pojat näyttää ihan kakaroilta, ja heitin ilmoille ”no, ainakin voin sanoa, että sori mutta sä oot semmosen 10-vuotta liian nuori mulle”. Ja samassa tajusin sen, että tosiaan, siitä on jo melkein kymmenen vuotta, kun ensimmäisen kerran sain laillisesti vetää kännit ja maailma valmistautui kohtaamaan kaiken sen, mitä olin aloittamassa.

17_young_and_rebel

Lähes 18-vuotta, aika tasan 10-vuotta sitten

Tiedän, että olen saavuttanut sekä tehnyt asioita, mutta jostain syystä sisällä tuntuu äärettömän tyhjä tunne. Onko ihminen todellisuudessa koskaan tyytyväinen siihen, mitä se on saavuttanut?

Musta piti tulla kirjailija. Vielä viisi vuotta sitten pystyin lohduttamaan itseäni, että sulla on vielä aikaa. Nyt kuitenkin herään siihen todellisuuteen, että en oo tehnyt varsinaisesti mitään tässä välissä asian eteen – paitsi kolme aloitettua ensimmäistä sivua seuraavasta mestariteoksesta jotka todellisuudessa varmaan jäisivät omakustanteisiksi alelaarikirjoiksi huoltoasemalle.

Osa mun sisällä haluaa sanoa, että mitä sitten. Mitä sitten, jos susta ei koskaan tullutkaan kirjailijaa, tai edes kolumnistia? Mitä sitten, ettet sä jaksanut käydä kouluja, edes aikuisena.

Toisaalta se pieni kapinallinen naisenalku sisällä yhä huutaa, että älä luovuta, vaan käännä toinen poski ja näytä niille, että susta on siihen.

Sä pystyt, sä osaat, ja sä kykenet.

Sitä paitti sulla on vielä kaksi vuotta aikaa.

orange_hair_wind

28-vuotias minä. Rikki, mutta ehjä.

Mainokset

Tahtojen taistelu

Edellisten shokkiuutisten jälkeen kirjoittaminen ei varsinaisesti ole maistunut samalla tasolla kuin normaalisti, ja jos totta puhutaan, tässä välissä ei oikeastaan ole edes tapahtunut sen suurempia pois lukien henkinen kasvaminen ja ajatusten kasaaminen.

Mietin pitkään kannattaako omista tuntemuksistaan kertoa julkisesti ääneen, mutta päädyin kuitenkin lopputulokseen, että tämä on minun tapani käsitellä asioita, ja jos voin auttaa yhtäkään edes puoliksi samankaltaisessa tilanteessa olevaa henkilöä, ajatusten jakaminen kannattaa.

Tiedän, että monikaan ei uskonut, että meille kävisi näin. Ja jos totta puhutaan, eipä sitä olisi itsekään halunnut uskoa. Joskus kuitenkin ihmiset kasvavat ajatuksien kanssa eri suuntiin, ja meille tällä kertaa valitettavasti kävi näin.

Se, minkä kanssa taistelen kaikkein eniten, on omat pelkoni; miten luulen pärjääväni yksin, kun on jakanut kaiken toisen kanssa niin monta vuotta. Kun olet oppinut luottamaan siihen, että toisen siivet kantaa, kun omat ei enää jaksa pitää pystyssä.

Jokapäiväinen taistelu pään sisällä siitä, olenko tarpeeksi vahva tähän vai en, on todella uuvuttavaa. Toisinaan tuntuu siltä, että päivät lipuvat käsistä huomaamatta, koska et saa aikaiseksi muuta kuin hoitaa kaiken pakollisen. Kaikki vapaa-aika menee lähinnä nukkuessa ja miettiessä miten maailma lepää tänään, ja jaksanko tänään käydä hakemassa kaupasta tarvikkeet ruuan valmistamista varten, vai haenko taas sen saman tutun noutopitsan. Ja koska olen ylisuorittaja, moralisoin itseäni joka ikisestä noudetusta pitsasta ja valmisruuasta, koska ”Kyllähän sinä pystyisit parempaankin.”

Niin.

Niin ehkä pystyisinkin. Mutta toisaalta, onko väärin antaa itselle joskus aikaa hengittää, rauhoittua ja ymmärtää, että maailma ei kaadu siihen, jos et juuri tänään tehnyt terveellistä ruokaa. Eikä niinkään siihen, jos et jaksanut tiskata juuri nyt, tai pyykinpesu siirtyi taas huomiselle.

”Parantuvana hamstraajana” olen alkanut myös kaivata omia tavaroitani suunnattomasti. Koti ei tunnu kodilta, sillä lattioissa ei ole omat itsetehdyt (tai siskon tai tädin tekemät) matot, eikä ikkunoissa roiku harmaat IKEA:n kankaasta tehdyt lankkuverhot. Paistinpannu ei ole vaaleanpunainen, eikä ompelukone odota kärsivällisesti käyttäjäänsä. En tiedä laskenko kuukausia, päiviä vai tunteja siihen, että saan avata parhaat tee-se-itse blogit kokeillakseni uusia halpoja sisustuskikkoja. Olen koittanut helpottaa oloa kaivamalla netistä helppoja ja nopeita ratkaisuja valmiiksi kalustetun kodin sisustamiseen oman tyyliseksi, vaikkakaan en tiedä pahentaako vai parantaako se tilannetta.

Mutta älkää suinkaan ymmärtäkö väärin, koska kolikolla on myös toinen puoli;

Opin arvostamaan niitä kaikkia asioita, joita elämään on jo tässä kohtaa siunaantunut (kuten sitä 10 paria korkokenkiä, jotka varmasti sieltä laatikon pohjalta huutavat nimeäni).

Tiedostan, että stressaan liikaa. Saattaa kuulostaa hullulta, mutta ennen en tosiaan tiedostanut tätä asiaa, ajattelin, että se on osa minua, vaikka näinhän ei todellisuudessa ole.

Olen myös suunnattoman onnellinen ympäröivistä ihmisistä. En suinkaan ole yksin, vaikka toisinaan siltä tuntuukin.

Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta elää ja nauttia meren kohinasta, myös niistä aalloista jotka lyövät niin korkealle, että kävellessä melkein kastun. Auringosta, mikä päivä päivältä lämmittää enemmän. Hymyilevistä ihmisistä, kiireettömästä ympäristöstä.

Siitä, että saan olla juuri tässä, juuri nyt, tekemässä elämäni raskainta matkaa niin, että ymmärsin pysähtyä miettimään sitä mitä tapahtuu.

Mahtavaa viikonlopun alkua kaikille. Ja jos sulla on vaikeata just nyt, muista, että jonain päivänä voit katsoa taaksepäin todeten, että mä selvisin.

Mitä jos meitä ei tarkoitettukaan toisillemme?

Viimeiset viikot on menneet yleisellä tasolla mainiosti. Sosiaaliturvatunnuksen ja veronumeron hankkiminen oli huomattavasti yksinkertaisempaa kuin mitä oltiin odotettu. Omalta osaltani voin sanoa, että en kaipaa autoa hetkeäkään. Kävelyssä on ollut vain yksi huono puoli; jo muutenkin ehkä hieman alhainen paino on tippunut entisestään, vaikka kuvittelin täkäläisten ruokien tekevän päinvastaisen efektin.

Uskalsin opetella käyttämään kaasuhellaa. Kyllä, kuulostaa naurettavalta, mutta mulle äärettömän iso asia, ja josta olen todella ylpeä. Tein jopa ihan itsekseni lihapullia todella pitkästä aikaa! Uuni on vielä vieras, mutta ennen pitkää on aloitettava leipominenkin uudestaan…

lihapullat_pannulla

Pääsääntöisesti kaikki asunnot täällä ovat kalustettuja astioineen päivineen, mutta me otimme sellaisen asunnon, jossa ei astioita ole – luonnollisestikin, kun omat ovat tulossa Suomesta. En kuitenkaan suosittele tätä järjestelyä ellei ole oikeasti tarkoitus hommata itselle astiastoa tai ellei ne kamat ole jo itsellä. Nimittäin emme ole saaneet vieläkään Suomesta lähetettyä muuttokuormaa, ja tästä syystä olemme pakon edessä joutuneet ostamaan paistinpannuja ja muuta myös tänne koska pari kuukautta ilman ruuanlaittovälineitä on kyllä todella liian pitkä aika… Syy, miksei muuttokuorma ole vielä matkalla, tulee tässä;

Päätettiin, että meidän polut lähtee eri suuntiin. Kyllä, emme siis enää ole Miron kanssa yhdessä – paitsi kämppiksinä. Ja sekin siis väliaikaisesti, kunhan saadaan tähän muunlainen ratkaisu. Tästä syystä olen pitänyt pientä radiohiljaisuutta… Enkä ehkä ole vastannut ihmisten kysymyksiin niin kovin avoimesti.

Kaikki on silti hyvin. Molemmat on tilanteeseen nähden ihan ok, molempia vain toki harmittaa, että piti tulla tänne asti toteamaan, että kuulutaanko me toisillemme vai ei. Toisaalta, ehkäpä Suomessa me ei oltaisi koskaan tätä voitu nähdä kokonaisuudessaan vaikka totta kai me tiedostettiin, että meillä on ongelmia.

Mutta me ollaan muuten yhä mitä parhaimpia ystäviä. Ja siitä mä oon onnellinen, etten menettänyt yhtä mun parhaista ystävistä. Sitä mä en ois kestänyt.

Kuulumisia, viikko 2

Toinen viikko on taputeltu taakse, uudessa maassa, väliaikaisessa kodissa.

Kiteytettynä voisin kertoa jälkipolville, että jos muutat tänne lemmikin kanssa, varaa itsellesi roppakaupalla kärsivällisyyttä ja taisteluhenkeä. Lemmikkiystävällistä asuntoa ei ole erityisen helppo saada ainakaan näin läheltä kaupunkia – ja luonnollisestikin jos tarkoitus ei ole sijoittaa autoon, ei asuntoakaan kovin kaukaa työpaikasta voi hankkia.

Viimeksi olin väsynyt, mutta onnellinen. Nyt olen pirteä ja onnellinen. Ainoa stressinaiheuttaja tällä hetkellä on lähinnä mieletön koirien kaipuu, johon onneksi on tulossa helpotusta ensi viikon perjantaina. Tiedän kuitenkin stressaavani alitajuisesti, sillä olen nähnyt todella paljon painajaisia. Aiheita en muista, toisaalta ehkä hyvä niin. Heräsin kuitenkin sunnuntaiaamun auringonpaisteeseen jo kahdeksalta täysin pirteänä, mikä todella sai hymyn huulille.

auringonpaiste_malta_kevat

Voiko ihanammin aamu enää alkaa?

Toisaalta on outo käsittää, että vapaapäivät ovat todella vapaata varten – siis oikeasti lukemista, rentoutumista ja rantoja varten. Ei rästitöitä, ei remontointia tai stressaamista. Mieli on keveä, ja olen jopa uudesti alkanut harkita kirjan kirjoittamista. Mutta koska käytin jo eilisen ainoastaan sohvan kuluttamiseen, tänään suuntasimme rannikolle haistelemaan uusia kulmia.

sliema_malta_ocean_meri_maisema

Slieman näkymiä

Tänään oli ensimmäinen todellinen – suomalaisen silmin – kesäsää. Täkäläisellä tavoin kevätsää, mutta meille käytännössä täysi kesä. Oli ihan mieletöntä lähteä huppari päällä rannalle vain todetakseen, että t-paitakin riittäisi. Mietin ensimmäistä kertaa, että toivottavasti päänahkani ei pala.

sliema_malta_ranta_kevat

Rannalla olisi jo kelvannut nykästä bikinit niskaan.

Viikonloppuna tuli myös koettua ensimmäistä kertaa yöelämä. Ja voi kyllä, kuinka se eroaakaan suomalaisesta! Ei raivostuttavia tupakkakoppeja, juoman saa juoda ravintolan ulkopuolella, palvelu on oikeasti _palvelua_. Hintatasosta puhumattakaan… Klubilla soi muutakin kuin viimekesän radiohitit kerta toisensa jälkeen. Kerrassaan miellyttävä kokemus. Toisaalta ensikerralla täytyy muistaa, että kotimatka on lähinnä ylämäkeä, ja korkokengät eivät välttämättä ole paras vaihtoehto suoritukseen – ja jos ovatkin, niin totuttele ensin vähän lyhemmällä matkalla.

malta_hugo_baari_paceville

Jomottavista rakoista ja ikävästä huolimatta en muista koska olisin viimeksi ollut näin onnellinen – todennäköisesti kesällä 2014 kuullessani alttarilla yhden merkityksellisimmistä sanoista: Tahdon –  sen ihmisen suusta, jonka lupasi lähteä vuokseni vaikka maailman ääriin.

Onneksi muuten lähdit, muuten musta puuttuisi palanen.